Muistoja: Kolgrim

2/08/2012

Ajattelin aloitella tällaista kirjoitussarjaa, jonka puitteissa voisin käydä läpi laumamme mieleenpainuvimpia muistoja, sekä luotamme poistuneita persoonia. Toki täältä löytyy jo tuo Muistoissa-osio, mutta mieluusti kertoisin näistä rakkaista enemmänkin, kuin vain nimen ja ajan, jonka ovat kanssamme jakaneet. Arkistoista löytyy myös melkoinen liuta kuvia, jotka ansaitsisivat olla näytillä sen sijaan, että pölyttyvät koneen uumenissa. Ajatus lähti alun perin Elämää jänisten kanssa-blogia lukiessani, joten ideasta kiitos kuuluu kirjoittajalleen Hannalle.

Ensimmäisenä vuoroon valikoitui Kolgrim, elämäni kani ja samalla toinen ranskanluppani, joista olin haaveillut niin pitkään kuin suinkin saatan muistaa. Kolgrimissa yhdistyikin kaikki se, mitä kanilta koskaan osaisin toivoa; Kolgrim oli jättikani, vieläpä ranskanluppa, valkoinen, sinisilmäinen ja luonteeltaan aivan mieletön persoona.


Olin hiljattain menettänyt kanipariskuntamme Eekan ja Tinian ja kanien touhuamiseen tottuneena olin jatkuvasti kuulevinani tai näkevinäni heitä ympärilläni. Toisin sanoen kanin paikka oli meillä kipeästi auki, kun Sanna Korhonen ilmoitti Äänekoskella 20. helmikuuta 2007 syntyneestä poikueesta, jossa varattavina oli vielä luonnonkeltainen naaras ja valkoinen sinisilmäinen uros. Ranskanlupilla en tuolloin ollut sinisistä silmistä edes kuullut kuin ruotsalaisella Silfverdalens Jönsillä, joten en uskaltanut haaveillakaan sellaisen löytymisestä Suomessa. Kun Sanna vielä oitis yhteyttä otettuani kertoi pojan olevan ihanaluonteinen, poikueen suurin ja rohkein, oli sydämeni sulaa. "Frodo" varattiin 30. maaliskuuta ja haettiin räntäsateessa, liioittelematta elämäni kamalimmassa ajokelissä kotiin 19. huhtikuuta. Sannalla ehdin tavata emon, Valeriana’s Celinan, lisäksi lähes kaikki sisarukset vasta yhden lähdettyä maailmalle ennen Kolgrimia. Sisään päästyäni sain heti pojan syliini, jossa viihtyi kuulemma epätavallisen hyvin ja vielä reippaan töytäisyn polveeni kuonostaan, ennen kuin hain kantokoppaa autolta.

             

kuvat (ikää viikko, alemmassa kolme) : Sanna Korhonen

Kolgrim eli rajoituksetta asunnossamme vapaana ja oli mukana menossa aina ja kaikkialla, jopa portaiden päässä yläkerrassa. Todennäköisimmin tämän jätin löysi pitkin pituuttaan milloin mistäkin oviaukosta, mahdollisimman kattavasti tiellä, totta kai. Valjaissa ulkoilimme usein, sillä Kolgrim sekä viihtyi hienosti ulkona, että osasi ajallaan palailla myös kotiin. Myös omalla takapihallamme, jonne ikkunastani näki suoraan, ulkoili Kolgrim niin kauan, kunnes ensimmäisen ja viimeisen kerran karkasi aidan taa löydettyään siitä heikon kohdan. Vikkelästi lennähti perästä palvelusväkensä puolitoistametrisen aidan yli naapureiden ja ohikulkijoiden ihmetellessä valkoista jättiä pihanurmella. Eikähän tuo edes karkuun yrittänytkään, mutta säikäyttää onnistui kyllä..

             


             

Tulostaan asti reipas Kolgrim ei ketään eikä mitään arkaillut koskaan. Oikeastaan päinvastoin, sillä Kolgrim tykkäsi kovasti etenkin kissoista ja rakastui palavasti Mittiin. Mittiä Kolgrim seurasi kaikkialle, nukkui tässä niin liki kuin suinkin kykeni ja jopa leikki kanssaan jollain omituisella tapaa, joka kissalta ja tätä suuremmalta kanilta käy. Ruokahalu Kolgrimilla oli melkoinen ja jos pellettikippo sattui nälän yllättäessä olemaan tyhjä, hajosivat kaikki ruokasäkkiä muistuttaneetkin pussit alta aikayksikön. Nälkä ja ennen kaikkea pohjaton uteliaisuus sai Kolgrimin loikkimaan jopa pöydille ja kirjahyllyihin. Monasti sitä istui tietokoneella ja yhtäkkiä sylissä tönöttikin kuusi kiloa kania, täysin varoittamatta.



             

Kolgrim kastroitiin 12. syyskuuta ollessaan seitsenkuinen. Leikkaus ja siitä toipuminen sujuivat ongelmitta ja olipa Kolgrim heti herättyään äksynnyt sekä leikanneelle eläinlääkärille, että hoitajalle, vaikkei luonteeseensa muuten kuulunutkaan. 22. syyskuuta haimme seurakseen Solveigin, jonka kanssa emme kuitenkaan ehtineet yhteen saada, kun Kolgrim lokakuun lopussa oireili suolitukosta. Vaikka vaiva oli tuttu, ensiapu aloitettiin välittömästi ja eläinlääkäriinkin päästiin heti seuraavana aamuna, ei Kolgrim selvinnyt. Oma vakioeläinlääkärimme sekä myöhemmin Järvenpään päivystävä tekivät kaiken minkä kykenivät ja itse istuin tunnista toiseen, ikuisuudelta tuntuneen ajan, yhä sairaampaa kania selällään sylissäni hieroen, kun mikään muu asento ei enää tuntunut hyvältä. Toisena päivänä, 1. marraskuuta 2007, tukos oli levinnyt laajemmalle vatsaan aiheuttaen lopulta sydämen rytmihäiriöitä ja hengitysvaikeuksia. Kolgrim pääsi pois ja jätti mennessään jälkeensä niin valtavan ikävän ja pahan olon, että kurkkua kuristaa tätä kirjoittaessani nytkin, neljä vuotta myöhemmin.


Vain reilut puoli vuotta jaoimme yhteistä elämää Kolgrimin kanssa, mutta tuo aika kaikkine ihanine muistoineen tuntuu ajatuksissani kuukausien sijaan vuosilta, enkä vaihtaisi sitä mistään hinnasta pois.

1 kommenttia

  1. Aivan ihanan oloinen ja näköinen pupu, tommonen halittavan iso jässikkä. :) Noi kissan kanssa hengailukuvat on hassuja, on niin harvoin tullu nähtyä kissan ja pupun kaveeraavan keskenään. On kyl tosi sääli, että kävi lopulta noin surkeasti...

    VastaaPoista