Kuokkavieraina maa-ampiaiset

8/18/2012

Synttärikakku, johon tänä vuonna on Viejalle luvattu laittaa rakastamiaan kermavaahtoa ja mansikoita, jäi vielä tänään tekemättä, kun päivää juhlistettiin lähinnä metsälenkkeillen. Perinteisten palvelusväen ja Nimdan lisäksi mukaan otettiin tällä kertaa myös Mitmit, ensimmäiselle ulkoilulleen suureen metsään. Itikoita oli jo huomattavasti vähemmän, ilta oli aurinkoinen ja lämmin, kaikilla oli kivaa ja Mittiä pystyi aika ajoin kantamaan selänkin puolella (huomattavasti vähempi noloa, mutta kissalta enemmän uskallusta vaativaa).

Metsäosuuksien välissä pysähdyttiin hetkeksi koirien leikittämiseen ja Mitin laiduntamiseen sopivalle aukiolle, kunnes itikoita oli aika paeta muualle. Päästäksemme suunniteltua reittiä nopeammin takaisin metsästä ulos, valittiin tavallisesta poikkeava, mutta selkeästi muiden käyttämä polku, jota ei kuitenkaan pitkälle ehditty kulkea. Allekirjoittanut käveli joukon ensimmäisenä kun mieheke huudahti selkäni takaa Viejan astuneen johonkin ja tämän vielä klenkatessa ulahti seuraavaksi Nimda. Käännyin ja parahdin ilmoille ”maa-ampiaisia!”, josta saatiin aikaan melkoinen hulabaloo. Minä huusin, mahdollisia lasinsiruja etsiessään suoraan ampiaisten pesään astunut mies huusi ja ainoa jolla kerrankin ei ollut sanottavaa, oli Mitmit, joka painautui repun pohjalle pysyäkseen tiukemmin kyydissä, kun juoksimme kaikki pää kolmantena jalkana metsästä takaisin aukealle. Yleinen paniikki ja huuto ei alkuun aivan ollut omiaan saamaan Viejaa tarpeeksi lähelle, jotta olisin saanut hätistettyä arviolta kymmenen ampiaisen joukon vasemmalta takareideltään ja alaselältään sillä välin, kun mies hätisti suurinta laumaa omista jaloistaan ja päästään. Nimda kantoi enää yhtä hännässään ja kun jo luultiin selvinneemme, löysin viimeisen vihulaisen Mitin oikean silmän yläpuolelta.

             

Eloonjäämistaistelumme (no olihan se, no lähes) tuntui kestävän pienen ikuisuuden, vaikka koko häslinki mahtui vaivaiseen kolmeen minuuttiin. Viejan klenkatessa vasempaa takajalkaansa ja koettaessa toistuvasti laittaa makuulle suunnattiin suorinta tietä, n. 200–300 metrin matka takaisin ihmisten ilmoille sillä välin, kun etäapuna toiminut äitini soitti päivystävälle eläinlääkärille. Ohjeistuksensa mukaan jäimme niille sijoilleen odottamaan autokyytiä kotiin, sillä levolla ja kortisonilla tästä selvittäisiin. Vähintäänkin mukiloidun näköisen joukkiomme loppusaldo oli Mitillä turvonnut silmäkulma, Nimdalla kaksi pattia poskellaan, Viejalla muutama lonkallaan ja miehellä pää auki. Allekirjoittanut selvisi vain säikähdyksellä, eikä harmittele lainkaan, ettei vielä tähän ikään mennessä tiedä miltä ampiaisen pisto tuntuu – joskaan ei tätäkään olisi tarvinnut kokea. Kotona eniten osumaa ottanut Vieja sai Prednisolonia, jonka jälkeen kaikki ovatkin vastaan laittamatta nukkuneet. Pistoskohtien turvotus on laskenut täysin, joten jäljellä on enää hienoinen kauhu seuraavaa metsälenkkiä ajatellessa.

Hyvää syntymäpäivää, Vieja.
Jospa seuraavalla kerralla juhlittaisiin vähemmän actionin kera.












0 kommenttia