Midir metsällä

8/30/2013

Myönnettävä on, että meillä on ulkoiltu kissavaarin kanssa aivan liian vähän. Sydämeni ei vaan kestä kuunnella sitä surumielistä naukua, jonka kahdeksan vuotta itsenäisesti ulkoillut Midir päästää muistaessaan, mistä jää paitsi. Jos ulkona ei olla joka päivä ja kutakuinkin jokainen valveillaolon hetki, huuto voi pahimmillaan äityä aivan mahdottomaksi karjumiseksi, mutta itselleni vaikeinta on se suru. Pitkä ja väsynyt nauku, kuin itku, joka vaikenee vain ajan kanssa. Toki tiedostan, ettei se kaipuu ulos mihinkään katoa, vaikka hiljeneekin, mutta jotenkin näin on tuntunut helpommalta meille molemmille.

Nilan menehdyttyä en kestänyt juurikaan olla kotona, joten lähes koko viikonloppu ja sitä seuranneet lämpimät illat on vietetty metsässä, jonka vieressä olen asunut pienestä pitäen, mutta jonka polut ja lähes rikkumattoman rauhan löysin vasta tänä kesänä. Lisää tästä myöhemmin, mutta tämä samainen paikka on siis osoittautunut loistavaksi myös kissan kanssa ulkoiluun, sillä vastaantulijat ovat harvassa ja metsä on hakkuualueena avara, auringon laajalti valaisema ja lämmittämä. Kaiken alakulon vastapainoksi keskityttiin siis Midirin ulkoilun onneen ja jotta kissavaarin viimeiset vuodet olisivat ne parhaat mahdolliset, koetetaan tähän tästedes myös panostaa paremmin.

/ I have to admit that we've taken Midir, who spent eight years independently outside before ending up at the shelter, out on walks way too seldom. My heart just can't take the profound sadness in his voice when he's reminded of what he's missing. If we're not outside every day and pretty much all waking hours, at worst he can yell on the top of his lungs with quite the volume, but for me the most difficult to deal with is the sadness. Long and tired meow, like a cry that silences only with time. Of course I realize that though the longing silences, it doesn't fade, but somehow this has felt easier for the both of us.

After we lost Nila, I couldn't bare being at home too much, so we spent almost the whole weekend and all the following warm evenings in the forest. I've lived next to this place almost all my life but just recently found the paths that go through it and the unbelievable calm and harmony it beholds. I'll do a whole post on it later, but for the purpose of this one, it's also very well suited for outings with a cat since it's spacious, widely lit and warmed by sunlight and there's rarely any other people or dogs passing by. So to balance out all the melancholy we focused on the joy of Midir getting out and so that his last years would be the best possible ones, we'll also be doing this more often from now on.







             





             


             


             




             





2 kommenttia

  1. Ihanaa päämäärätietoista menoa :) ja onneks kantoapuakin tarvittaessa löytyy!

    VastaaPoista
  2. Kyl, Midir tosiaan kulkee useampaa kilometriä lähes yhtä reipasta tahtia ja selkeää polkua, kuin koiratkin. :) Ja antaa onneksi suosiolla myös kantaa, sillä metsään on meiltä kilometrin verran autotietä käveltävänä.

    VastaaPoista