15 vuotta

5/28/2016

Niin kauan siitä on, kun hain kotiin ensimmäiset kissani, tuolloin arviolta 5-6 viikkoiset siskokset Sagan ja Taigan, joita olen siitä lähtien rakastanut enemmän kuin elämää itseään. En siis oikein tiedä, kuinka kertoa, mitä on tapahtunut. Enkä tahdo, sillä pelkään tämän johtavan jäähyväisiin, joihin en ole osannut lainkaan varautua, en vielä vuosiin.

Kun puolitoista kuukautta sitten käytimme Nimdan ja kissat hammashuollossa ja kaikilta siinä samalla otettiin verinäytteet, olivat saamamme tulokset valtaosin hyvät. Ottaen ikänsä huomioon, erinomaiset. Kaikkien siis, paitsi Taigan, jolla todettiin lievä munuaisten vajaatoiminta. Kun kissalla seerumin kreatiniinimäärän viitearvo on 71-212 µmol/l, oli tuo Taigalla 239, jolloin oireiden tulisi olla vähäisiä ja tilanne voisi pysyä vakaana vielä pitkiäkin aikoja. Vuosia jopa, jos olisimme onnekkaita.

Siirrettiin Taiga saman tien munuaisten vajaatoimintaa sairastavan ruokavaliolle, mutta ennen ruokapaikalla ensimmäisenä odottanut kissa ei tahtonut tulla keittiöön enää lainkaan ja kun sinne haettiin, söi huonosti. Ajattelimme ensin suunsa olevan vielä hammashuollon jäljiltä arka, mutta ei. Kun Taiga lopulta alkoi silminnähden laihtua, nuoli ruoastaan enää kastikkeet ja jätti seuraavan kokonaan syömättä, aloitimme pakkoruokinnan ja veimme tämän lääkäriin.

Suunsa oli parantunut hyvin, eikä hänestä tunnustelemalla löydetty mitään, mikä tilansa selittäisi, joten Taiga nesteytettiin ja jäimme odottamaan verikokeen tuloksia seuraavaan aamuun. Ääneen sitä ei sanonut kumpikaan, en minä, eikä lääkäri, mutta sanattakin se oli selvää; munuaiset. Odotellessa ehdin pelätä pahinta, enkä sittenkään tarpeeksi. Puolessatoista kuukaudessa Taigan seerumin kreatiniinimäärä oli kohonnut 239:stä yli 1 060:n. Taiga on saattohoitovaiheessa.

Saimme lääkkeet munuaisten toimintaa tehostamaan, pahoinvointia estämään ja vatsakalvoa suojaamaan ja nesteytystä voisi tarvittaessa tehdä myös kotona. En kuitenkaan usko, että lähtisin kissaa jatkuvalla nesteytyksellä kiusaamaan, jos olonsa kaikkineen on huono. Mikäli vointinsa ei siis tästä lainkaan kohene, mikäli hän ei lainkaan lähde itse syömään, on aikamme tässä.


/ 15 years ago I got to take home my very first cats, then 5 to 6-week-old sisters Saga and Taiga, who I've loved more than life itself ever since. With that said, I don't really know how to tell this, nor do I want to, since I fear it will lead to goodbyes I haven't prepared myself for.

A month and a half ago we took Nimda along with all the cats to see the dentist and get their blood work done. Their results were good, for the most part. Excellent, considering their age. All except Taiga's, who was diagnosed with early stages of chronic kidney failure. Her creatinine levels were at 239 µmol/l when they should be between 71 and 212, meaning her symptoms would still be mild and her current state could stay the same for an extended period of time. Years even, if we were lucky.

We immediately changed her diet to fit her needs, but the cat who used to always be the first one waiting for food now didn't want to come to the kitchen at all and when brought there, ate poorly. We thought it might be because of the dentist, maybe her mouth was still sore, but no. When she finally started to lose weight, only licked her food and then stopped eating altogether, we started force feeding her and took her to the vet's.

Her mouth had healed well and the vet couldn't find any reason that would explain her condition so she was given fluids and a new blood test. It was late and their machine started a spontaneous calibration process right then and there, so we had to wait for the next morning to get her results. It wasn't spoken out loud, not by me, not by the vet, but it was clear that it had to be the kidneys. While we waited I had plenty of time to fear the worst and still it wasn't enough. In a month and a half Taiga's creatinine levels had gone from 239 to over 
1 060. Palliative care is all we can give her at this point.

We got meds to boost her kidney function, to prevent nausea and protect her peritoneum and fluids could be administered at home if needed of which the latter is where I draw the line however. If her condition doesn't get any better from what it is now, if she doesn't start eating by herself at all, this is it. Our time together is at it's end.

2 kommenttia

  1. Viheliäinen vaiva, kun koskaan ei voi tietää miten arvot heittelevät. Me saimme monta upeaa vuotta vielä diagnoosin jälkeen Ellin kanssa, mutta toki diagnoosi tehtiin 7 vuotiaana. 15 vuotta on upea lukema viettää rakkaan lemmikin kanssa eikä tietysti koskaan haluaisi luopua. Rakkauden täytteisiä päiviä vielä teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näinhän se tieten on. Kiitos kaunis! ♡

      Poista