Isla rakas

7/27/2016


Isla on tätä kirjoittaessani ollut kotona ensimmäiset kaksi viikkoaan. Tarkoitus oli kirjoittaa jo ensimmäisestä päivästään, viimeistään ensimmäisestä viikostaan, mutta kaikella rehellisyydellä en ole löytänyt sanoja, joilla kertoa voinnistaan. Palasina tämä teksti on ollut ajatuksissani jo useampaa päivää ja niiden kokoaminen yhteen, luettavaan muotoon on ollut vaikeinta, mitä olen hetkeen tehnyt. Me olemme Islan ja Isla meidän, mutta samalla Islalla on takanaan meitä huomattavasti suurempi joukko ihmisiä, jotka ovat hänestä huolta pitäneet ja tähän pisteeseen saattaneet. Ihmisiä, joille tunnemme olevamme sekä kiitollisuudenvelassa, että vastuussa ihan siinä missä Islalle itselleenkin. Aloitan siis kertomalla, että Isla on tällä hetkellä kahdella kipulääkkeellä ja olemme menossa kanssaan sekä neurologin, että osteopaatin vastaanotolle, jonka jälkeen tiedämme tilastaan taas asteen verran enemmän. Kaikkemme olemme vuokseen tekemässä, joten sen puolesta ei kenenkään tule huolestua.

             

Toki tiesimme jo Islalle kotia tarjotessamme, ettei terveydentilansa ole paras mahdollinen ja kuten aina, ettei tarhakuvaus välttämättä vastaa todellisuutta kotona, mutta pakko se on myöntää, että yllätyimme silti. Kun Isla lentokentällä otti työläitä askeliaan ristiin astuen, toivoin hiljaa mielessäni, että tämä johtuisi edes osaksi rauhoittavista. Kun kävelynsä oli aivan yhtä vaikeaa vielä seuraavanakin aamuna, kun Isla ei päässyt lattialta ylös, sängylle tai sängyltä alas, eikä ulkonakaan muutamaa metriä pitemmälle, toivoin tämän johtuvan kipulääkityksen puutteesta.

Kipulääkityksellä on nyt oltu kaksi viikkoa ja tilanne on yhä sama. Isla itse suhtautuu tilaansa tyynen oloisesti, saattaa tasapainon menettäessään levitä joka suuntaan lattialle, mutta nousee siitä kuin tällainen nyt vain kuuluisi asiaan. Käy ulkona juuri sen verran, kun tarpeidensa tekemiseen menee ja kääntyy sitten vaivalloisesti kohti kotia. Nukkuu. Kaiket päivät Isla nukkuu, aamusta iltaan ja illasta seuraavaan aamuun. Sohvalta, sängyltä tai pediltään Isla nousee varmasti kahdesti päivässä; juomaan, syömään ja ulos. Pariin otteeseen saattaa myös vain vaihtaa paikkaa, mutta aina Islan ylhäällä näkeminen on yhtä ihmeellistä. Ei Islaa itseään tunnu juuri häiritsevän, että elämänsä on nukkumista, mutta me ihmiset olemme puolestaan sydän huolesta syrjällään.

             

Tarhakuviensa luonnoton asento on Islalle aivan normaalia ja pahempaakin on ehditty nähdä. Liikkeistään kerrottu ”pientä epävarmuutta” jää surullisen kauas Islan todellisuudesta ja kun tämä muutaman metrin käveltyään pysähtyy vapisevin jaloin läähättämään, en voi mitään sille, että pelkään tämän johtuvan kivusta, kaikesta lääkityksestään huolimatta. Ensimmäistä kertaa tällaisen taustan omaavan koiran kanssa huomaan aika ajoin pohtivani, elääkö Isla elämänsä onnellisinta aikaa juuri nyt. Islalla on koti, omat ihmiset, useampikin peti jolle painaa päänsä, ruokaa ja rajattomasti rakkautta. Varauksetta voin sanoa, että häntä aivan varmasti rakastetaan tässä hetkessä enemmän kuin koskaan ennen, mutta pelkään, ettei se yksin riitä. Mitä on vinttikoiran elämä, jos tämä ei koskaan voi juosta? Ja jos nyt juoksunsa juostu onkin, niin edes kävellä ilman, että se kävisi työstä?


             


Jottei nyt yksin huoleni purkamiseksi menisi, niin kerrottakoon tähän kahteen viikkoon mahtuneen myös positiivisia asioita. Isla on syönyt hyvin, vienyt Nimdalta kongin ymmärtämättä mitä tällä tulisi tehdä, käynyt metsässä, löytänyt sohvan ihan itse ja uskaltanut viimein asettua sille myös ihmistensä viereen. Uskomattoman paksua turkkiaan Isla vaihtaa sellaisella tahdilla, että on pian tyystin karvaton, joka toki näille helteille sopiikin. Takajalkansa haavat ovat kutakuinkin parantuneet. Ulkona kohdattuja vieraita ihmisiä Isla hieman pelkää, riehakkaita lapsia paljonkin, vaikkei muuten ole luonteeltaan mikään reppana, vaan melkoinen jääräpää. Häntäänsä Isla heiluttaa harvoin, mutta sydämestään. Unissaan jalkansa vispaavat hurjana, unissaan Isla juoksee.


/ When writing this, Isla has been at home for her first two weeks. I had the very best intention of writing about her first day, first week at the latest, but with all honesty I was at a loss for words with which to tell how she was doing. In pieces this text has been in my thoughts for several days now and assembling them to a readable format has been one of the hardest things I have had to do in a good while. We are Isla’s and Isla is ours, but at the same time Isla has a much larger group behind her than only us, who have taken care of her and brought her where she is now. People, to whom we feel forever grateful and responsible for, just as we do for Isla herself. And so I will start by telling that Isla is currently on two pain medications and we are going to see a neurologist and an osteopath with her, after which we’ll hopefully know more. We are going to do everything and beyond for her wellbeing, so for that no one should ever worry about.

Of course we knew when we offered a home for Isla, that her health was an issue and that as always, the description given at the shelter might not match with the reality at home, but we have to admit being surprised, still. When Isla was taking her cumbersome steps crossing one leg over another when walking at the airport I silently hoped it would at least partly be because of the sedatives. When her movements were just as difficult the next morning, when Isla couldn’t get up from the floor, up on the bed or down from it and not further than a few meters outside, I hoped it would be because she lacked pain medication.

She has been on that said pain medication for two weeks now and nothing has changed. Isla herself seems to be taking her situation calmly, she might spread into every direction on the floor when losing her balance but gets up like that’s just something that happens, no big deal. She goes outside just far enough to get her business done and then makes the cumbersome turn back home. She sleeps. All day every day Isla sleeps, from morning to evening, from evening to next morning. From the sofa, bed or her own place Isla gets up twice a day; to drink, eat and go out. A couple of times she might also just change her location, but seeing her up is always a wonder. Isla doesn’t seem to mind that sleeping is all her life is, but we humans worry for her.

The unnatural stance she has on her shelter pictures is completely normal for Isla and by now we’ve seen worse. That said “minor unsteadiness” in her movements is a far cry from Isla’s reality and when she stops to pant on her trembling feet after only taking a few steps I can’t help but to fear that’s caused by pain, no matter how much medication she’s on. For the first time ever with a dog that has a background like she does I find myself wondering, is she really living the happiest times of her life right now. Isla has a home, her own people, more than enough comfortable places to lay down on, food and an unlimited supply of love. Without a doubt I can say that she is more loved in this moment than ever before in her life, for sure, but I fear that’s not enough. What is life for a sighthound when you can never run? And even if her running days are done, then at least walk without it being such a feat?

To avoid this being just me pouring my worrying heart out, there are some positive things to be shared from these past two weeks also. Isla has been eating well, she’s been stealing Nimda’s Kong not knowing what to do with it, she’s been at the forest, found the sofa all on her own and has finally gathered up the courage to settle on it next to her people instead of just by herself. Her unbelievably thick coat is falling off at such a rate she’ll be hairless soon, but with the heat we’re having at the moment, that’s probably just appropriate. The wounds on her back leg have pretty much healed. Strangers encountered outdoors Isla fears and children even more so, but instead of being a pushover she’s got quite the mind of her own. She wags her tail rarely, but when she does, it comes from her heart. When Isla dreams, she kicks her legs fiercely. When she dreams, she runs.

2 kommenttia

  1. Voi ei! Ihan älyttömästi tsemppiä täältä ja peukkuja sun muita - tilanne kuulostaa niin pelottavalta ja ahdistavalta kuin nyt vaan voi olla. Päivä kerrallaan, lääkäreiden jälkeen tiedätte sitten enemmän. Sillä välin, paljon rapsutuksia ja sössötyksiä Islalle yhdeltä kissatädiltä :)

    VastaaPoista