Midir 29.03.95 – 10.07.16

7/10/2016


Ehkä sitä jollain tavalla tiesi, että tämä kesä olisi viimeinen. Midir sai syödä rakastamiaan raksuja niin usein ja paljon kuin suinkin tahtoi ja jokainen liikenevä hetki vietettiin yhdessä ulkona. Aiottiin kanssaan Suomenlinnaan ja vaeltamaan Lappiin. Rakastettiin koko sydämestämme ja suunniteltiin tulevaa yhdessä. Mutta aika, sitä ei koskaan ole tarpeeksi.

Kun sunnuntaiaamuyöhön venyneen illan päätteeksi menimme nukkumaan, asettui Midir viereeni tyynylle jotenkin epätavallisen vaisuna, eikä pitkään paikallaan viihtynytkään. Muutama minuutti myöhemmin tältä hävisi tasapaino lähes kokonaan ja tiesin, tiesin heti siinä hetkessä, ettei tästä enää selvittäisi huomiseen. Olen toki koettanut valmistautua Midirin lähtöön ikänsä vuoksi jo vuosia, mutta niin äkkiä tämä lopulta kävi, etten oikein vielä sisäistä, ettei häntä enää ole. Että tästedes ei kukaan enää tule ovelle joka kerta kotiin tullessani vastaan, tahdo syliin ja kehrää korvaani ikäväänsä, oli eromme ollut kuinka pitkä tai lyhyt tahansa. On vain ikävä, yksin minun.

/ Maybe on some level I somehow knew that this summer would be his last. Midir got to eat the dry food he so loved as much and as often as he wanted and every moment we could spare, we spent outdoors together. We were planning a trip to Suomenlinna and hiking in Lapland. We loved with all our hearts and planned a future together. But time, there’s never enough of it.

When we finally went to sleep in the early hours of Sunday, Midir settled down on a pillow next to mine unusually silent and instead of staying there the whole night, ended up leaving after only a few minutes. A moment later he lost his balance almost completely and I knew, right there and then I knew, that we wouldn’t see tomorrow together. Of course because of his age I’ve tried to prepare myself for losing Midir for years, but so sudden this finally was, that the reality of him not being here anymore hasn’t really sunk in yet. That from this moment on there’s no one to greet me at the door, wanting to get as close as possible to purr his longing into my ear, no matter how long or short our time apart would have been. There’s only longing, and mine alone.

4 kommenttia

  1. Vaikka noin kunnioitettavaan ikään pääsikin, ei se koskaan ole tarpeeksi. Osanotot niin minulta kuin vieressä rakkaasti tapittavalta Konstalta, joka aina tuntee jos joku järkyttää olemustani kuten nytkin kävi.

    <3 <3 <3

    VastaaPoista