Islan leikkaus

9/03/2016

Aloitetaan tämä nyt turhaa jännitystä ylläpitämättä kertomalla Islan selvinneen sekä leikkauksesta, että ensimmäisistä toipilaspäivistään. ”Hyvin” en ehkä voi sanoa, mutta elossa ollaan ja tästä on suunta vain ylöspäin. Sen verta yhdessä univelkaisessa sumussa on menty, että piti ihan kalenterista laskea tämän olevan se maaginen kolmas päivä, josta kohta lisää.

Herätyskello soi siis keskiviikkoaamuna hieman ennen kuutta, eli noin kaksi tuntia sen jälkeen, kun olin jännitykseltäni unta saanut. Auringon noustessa pakkasimme koiria autoon ja hiljaa mielessäni toivoin, ettei tämä kaunis päivä olisi Islan viimeinen. Miehellä oli kadehdittavasti kaikki usko siihen, että leikkaus menisi suunnitellun mukaisesti siinä, missä itse pelkäsin perinteisesti sitä pahinta mahdollista.

Aistissa olimme hyvissä ajoin ja toisin kuin edellisellä kertaa, sai Isla nukahtaa nyt syliini Nimdan toimiessa vierellä henkisenä tukena. Kun neurologitiimi haki Islan leikkaussalin puolelle, luvattiin meille soittaa arviolta kolmen tunnin kuluttua. Hausta sovittaisiin vasta, kun tiedettäisiin kuinka leikkaus on mennyt, sillä mikäli esimerkiksi niin huonosti kävisi, että kaulavaltimoon osuttaisiin ja se tapahtuisi leikkauksen alussa, jouduttaisiin koko homma keskeyttämään ja aloittamaan seuraavana päivänä alusta.

             


Odotus tuntui pieneltä ikuisuudelta, jonka aikana ei juuri muuta kuin odottaa osannut tehdä. Kolme tuntia kului, eikä mitään kuulunut ja kun Sigitas sitten viimein soitti, oli linja niin huono, ettei selvää meinannut saada. Leikkaus oli kestänyt hieman arvioitua pitempään, koska välilevytyränsä oli kuulemma ollut koostumukseltaan tavallista kovempaa ja leikkauksen loppupuolella oli ollut ylimääräistä verenvuotoa, mutta nyt Isla oli heräämön puolella ja kotiin tämän saisi hakea jo parin tunnin kuluttua. ”Annetaan hänelle aikaa” totesi neurologi ja sanoi uskovansa Islan toipuvan hyvin.

Ihanat ystävät olivat Islan Suomeen saattanut Mari etunenässä olleet hengessä mukana ja jännittäneet kanssamme, joten päivitin tietoa heti eteenpäin. Uskonnollinen en ole ollenkaan, mutta tuntui jotenkin todella lohdulliselta tietää, ettemme olleet tämän kanssa yksin ja että Islalla oli näin ”enkeleitä” matkassaan.

Aistiin palasimme neljän aikoihin, jolloin kaikki neurologit olivat paikalta jo poistuneet, mutta klinikkaeläinhoitaja tiesi lisätä ennalta puhelimessa saamiimme tietoihin ja hoito-ohjeisiin, että koska leikatessa oltiin jouduttu siirtämään tieltä suuria lihaksia, tulisi Isla olemaan seuraavat 1-3 päivää erityisen kipeä. Kipu tulisi olemaan rankempaa, kuin mikään Islan toistaiseksi kokema, mutta kun se olisi ohi, pitäisi kaikkien kipujen olla. Kyselin vielä, tulisiko meidän jotenkin ottaa tulevaisuudessa niskaansa erityisesti huomioon, mutta ei. Kun kuuden viikon toipilasaika olisi ohi, voisimme elää kanssaan aivan normaalia elämää. Voi hurja, kai sen uskoo, kun näkee.

Kirjallisena matkaan lähti seuraavaa: ”Islan selkäleikkaus tänään, koiran tilanne on sama. Diagnoosi: välilevytyrä C6-7. Hoito: ventral slot C6-7 ja fenestraatio C5-6. Poistettiin tyräytynyt välilevymateriaali ja saavutettiin hyvä selkäytimen dekompressio (puristuksen poisto). Pieni verenvuoto sinus ventraaliksesta, ei muita leikkauksenaikaisia komplikaatioita. Näkyvissä oleva selkäydin on normaali. Hoito kotona: antibiootti Synulox 200mg 1,5 tablettia päivässä 10 päivän ajan, aloitetaan illalla. Tulehduskipulääke Rimadyl 50mg 1 tabletti kerran päivässä tarvittaessa. Durogesic kipulaastari otetaan pois sunnuntaina. Nieltynä hengenvaarallinen. Poiston jälkeen viedään apteekkiin hävitettäväksi. 6 viikkoa lepoa, sitten asteittain paluu normaaliin elämään. Lyhyet ulkoilutukset aina kytkettynä tarpeidentekoa varten, muutaman kerran päivässä. Virtsaamista seurattava. Vähintään kerran vuorokaudessa virtsattava. Jos pissaaminen ei onnistu kotona, rakko tyhjennettävä eläinlääkärin toimesta kerran päivässä. Kaikkea hyvää Islalle!”

Ensimmäinen ilta kotona oli rankka. Islaan sattui ja meihin sattui katsoa, kuinka tähän sattui. Me saatoimme keskittyä ajatukseen siitä, kuinka kipunsa tulisi menemään ohi ja mitä tällä tultaisiin saavuttamaan, mutta eihän Isla tätä voinut tietää. Kipu sai Islan irvistämään, murisemaan, painamaan kuonoaan maahan ja makaamaan vaikeissa asennoissa, joissa paikat kipeytyivät uuteen asentoon pakottaen. Pieninkin liike sattui kuitenkin niin kovasti, että johti suoraan huutoon, joka ei lakannut kuin lohduttamalla. Istuin siis Islan vierellä rauhaksiin silitellen ja jutellen kiitollisena siitä, että olimme sentään jo niin tuttuja toisillemme, että saatoin näin olla toiselle avuksi. Eittämättä pieneksi, mutta tyhjää paremmaksi. Kello taisi olla kaksi yöllä, kun saimme ensimmäiset silmälliset unta.

Myös seuraavan päivän Isla oli kipeä, muttei enää niin intensiivisesti. Kipu alkoi lähteä selkeämmin niskan liikuttamisesta ja huuto vaihtui lyhyisiin itkuihin, jotka menivät vähemmällä lohduttamisella ohi. Maate Isla asettui rintakehänsä päälle ja nousi tästä herkästi ylös mistä tahansa syystä. Hieman levottomaksi Isla kävi ja näimmekin tätä enemmän jalkeilla tämän yhden päivän aikana, kuin lie koko meillä oloaikanaan yhteensä. Kolmantena päivänä Isla heilutti ensimmäistä kertaa häntäänsä, alkoi nukkua paremmin ja lähinnä huokailla makuulle asettuessaan, jolloin asentonsa oli jo lähes normaali, melkein kyljellään ja kevyellä kierteellä. Pään liikuttaminen aiheutti yhä kipua, joka tuntui kuitenkin menevän yhtä nopeasti ohi, kuin oli kohdalle osunutkin. Lohduttaa tätä ei juuri enää tarvinnut, kunhan ei turhia liikkunut, sillä Isla seurasi poikkeuksetta ulahtaen perässä.

Kipulaastarin pois ottaminen on ohjelmassamme huomenna. Ruoka Islalle on maistunut koko ajan hyvin, eikä tarpeiden tekemisen kanssa ole onneksi ollut ongelmaa. Liikkuminen on muutoin tieten yhä yhtä vaikeaa kuin ennenkin, mutta ylös Isla nousee yhdellä pyytämällä, tuosta vain kuin kuka tahansa koira. Se Islan kivunsiedosta on vielä sanottava, että aivan uskomattomalla tapaa hän on tämän kestänyt sitä kehenkään muuhun purkamatta. Niin ymmärrettävää kuin se olisikin ollut, ei Isla edes ensimmäisen illan irvistyksiä ja murinoitaan kohdistanut yhteenkään ihmiseen, toiseen koiraan tai kissaan, vaan yksin kipuun itseensä. Olemme toki parhaamme pitäneet etäisyyttä eläinten välillä, mutta siitä huolimatta tähän aamuun herättiin niin, että Nimda oli laittanut varovaiselle kerälle Islan viereen, ensimmäistä kertaa koskaan. Eikä Isla ihana ollut tähän sanaakaan sanonut.

Mielenkiinnolla odotan millaiseen persoonaan tässä vielä päästäänkään tutustumaan, kun kipu ei enää pidä Islaa otteessaan, sillä jos näistä on mitään päätteleminen, niin aika mielettömään tyyppiin. Meillä on tässä koko elämä edessä, sittenkin.



/ Let’s start this without unnecessary suspense by telling you that Isla has made it through both her surgery and the first days of recovery. “Well” I probably can’t say, but we’re alive and from here on out things are only going to get better. The past few days have gone by in such a fog of sleep deprivation, that I had to check the calendar to make sure that this really is the magical third day which I’ll soon elaborate on.

So, on Wednesday morning our alarm went off a little before 6 AM, roughly two hours after I had fallen asleep worrying about the next day. As the sun rose above us we packed our dogs in the car and silently I hoped this beautiful day wouldn’t end up being Isla’s last. The husband enviably had all the faith in the surgery going as planned whereas I was fearing for the worst, as usual.

At our destination in Aisti we were well before Isla’s surgery and unlike the previous time, she got to fall asleep on my lap while Nimda acted as moral support. When the team of neurologists came to get Isla to the operating room they promised to call us within the next three hours. They’d let us know when we could pick her up only after the surgery, because if things would go badly enough for them to for example cut one of the carotid arteries in the beginning of the surgery, they’d have to discontinue and start all over the next day.

The wait seemed like a small eternity during which not much else than waiting could be done. Three hours passed without hearing a word and when Sigitas finally called, the line was so bad I nearly still didn’t hear a thing. The surgery had taken a little longer than estimated because the consistency of her spinal disc hernia had been a bit tougher than they usually are and at the end of the surgery there had been some excess bleeding, but Isla was now at the recovery room and we could come and get her home after a couple of hours. “Let’s give her time” the neurologist said and believed Isla would recover well.

Our lovely friends with Mari who accompanied Isla on her flight to Finland in the lead had been with us in thought and shared our worries, so as soon as I could, I passed the information on. Religious I am not at all, but it still somehow felt comforting to know that we were not alone in this and that in the form of those positive thoughts everyone had for her, Isla had “angels” with her as well.

By the time we were back at Aisti around 4 PM all the neurologists had already left, but the veterinary nurse knew to add to the information and instructions for care we had already gotten that because they had had to move large muscles to reach her spine, Isla would be particularly sore for the next 1-3 days. The pain would be more severe than anything Isla had experienced so far, but once that would pass, all pain should. Before leaving I still had one question and asked if we should be careful around her neck or somehow take it into consideration in the future, to which the answer was no. After the six weeks of recovery would be over, we could live a completely normal life with her. To me that still sounds too good to be true, but I guess one just has to see it to believe it.

In writing we got the following: ”Isla has her back surgery today, the dog’s situation is the same. Diagnose: spinal disc hernia C6-7. Treatment: ventral slot C6-7 and fenestration C5-6. The herniated spinal disc material was removed and a good decompression of the spinal cord was achieved. Minor hemorrhage from sinus ventralis, no other complications during surgery. The visible spinal cord is normal. Treatment at home: antibiotic Synulox 200mg 1,5 tablets a day for 10 days, starting this evening. Anti-inflammatory painkiller Rimadyl 50mg 1 tablet once a day when needed. Fentanyl patch Durogesic will be removed on Sunday. Life-threatening if swallowed. Should be taken to the pharmacy to be disposed of after being removed. 6 weeks of rest, then gradual return to normal life. Short walks always on leash a few times a day. Urinating should be monitored and done at least once every 24 hours. If there’s no success with this at home, the bladder needs to be emptied by a veterinarian once a day. All the best for Isla!”

The first evening at home was rough. Isla was in pain and it hurt us to see her go through that. We could focus on the thought of all her pain soon passing and what would be achieved by all this, but she of course had no way of knowing that. The pain made Isla grimace, growl, push her nose against the floor and lay in difficult positions which eventually ached and forced her to move. The tiniest of movement however hurt her so badly that it resulted in screams of pain that would not stop without comforting. And so I sat next to Isla, calmly stroking and talking to her thankful for us being familiar enough to each other that I could be a help for her like this. Without a doubt small, but better than nothing. It must have been around 2 AM when we first got some sleep.

Isla was aching the next day also, but not as intensively. The pain started to originate more clearly from moving her neck and her screams turned to short cries that needed less comforting to pass. When Isla laid down she did so on her chest and kept standing up for the slightest of reasons. Restless she was and must have spent more time standing up on that single day than she had during the entire time she’s been with us. On the third day she wagged her tail for the first time, got more sleep and mostly only sighed when she laid down. Her sleeping position was near normal, almost on her side and on a slight twist. Moving her head still caused pain but it seemed to pass as quickly as it had struck. Comforting was needed less just as long as I stayed put since she would follow without an exception and yelp when doing so.

Removing the fentanyl patch is on our agenda tomorrow. Isla has been eating well the entire time and has luckily had no trouble doing her business either. Walking has naturally still been as difficult as it was before the surgery, but up she gets quicker than one can ask, just like any other dog. There is one thing I still have to say about her pain tolerance and that is the way she has coped with it on her own without taking it out on anyone else. As understandable as it would have been, even the grimaces and growls of the first evening weren’t directed at any person, other dog or cat, but only at the pain itself. We’ve of course tried our best to keep a distance between her and everyone else, but even so this morning started with Nimda on a cautious twist next to Isla, for the first time ever. And Isla being as sweet as she is, hadn’t said a word.

With great interest I’m looking forward to see what kind of personality we’ll get the chance to get to know once pain doesn’t have a hold on Isla, since if there’s anything to be deduced from the things we’ve seen so far, that’ll be one amazing girl. We’ve got a whole life ahead of us, after all.

2 kommenttia

  1. Hieno teksti! Miten onkaan lähtenyt menemään parempaan suuntaan :) Paranemisia islalle~

    VastaaPoista
  2. Voimia Islalle! Melkein pillahdin itkuun täällä lukiessani mutta positiivisuuden häivähdyksiä poimin sieltä täältä joten tästä on tosiaan vain suunta eteenpäin!

    VastaaPoista