9 viikkoa leikkauksesta

10/30/2016

Meillä alkaa olla täällä Islan petilevon päättymisestä aikaa kolmatta viikkoa, joten eilen koitti vihdoin se päivä, kun uskalsimme ensimmäistä kertaa metsään. Edistys leikkauksen jälkeen on tuntunut niin hitaalta, että sitä on välistä epäillyt täysin olemattomaksi, vaikkei näin tietenkään ole. Mitä enemmän asiaa ajattelee ja menneeseen vertaa, sitä huomattavampaa se oikeastaan on. Selkä Islalla suoristui välittömästi ja pediltään ylös tämä pääsi heti vaivatta omin voimin. Kaatumiset loppuivat kuin seinään. Enää tämä ei jatkuvasti nukkunut, vaan otti kontaktia, hakeutui sinne, missä muutkin olivat ja tuli paikalle häntäänsä heilutellen. Isla, joka ennen viihtyi omissa oloissaan, alkoi töniä kuonollaan, jos silityksiä ei tullut tarpeeksi ja liittyi omatoimisesti jokailtaiseen hampaidenharjausjonoon. Kivun hellitettyä Isla lakkasi läähättämästä ja olisi tahtonut ulkona sitä tavallista muutamaa metriä kauemmas, jos tämä suinkin olisi niin pian sallittua ollut. Edelleen Isla kävelee ristiin ja menettää tasapainoaan tarpeita tehdessään, mutta ei oikeastaan missään muussa tilanteessa.

Kun vertaa videoon heinäkuulta, ei tarvitse enää miettiäkään. Itse olen tämän tainnut liioittelematta katsoa jo useamman sata kertaa, niin valtavan onnelliseksi tämä näky Islan puolesta saa. Isla rakas, miten oletkaan tämän ansainnut! 



/ As we’re on the ninth week after Isla’s surgery, third week after the end of her bed rest, yesterday was finally the day we ventured to the forest. The progress has felt so tedious that at times it has seemed close to nonexistent, even though of course that’s not the case. The more one thinks about it and compares to what used to be, the more obvious it actually is. Her back straightened immediately after and she was able to get up from her bed by herself right away. She never fell down again, not once. No longer did she sleep all day every day, but instead seeked contact, wanted to be where others, too, were and came there with her tail wagging. Isla, who used to prefer spending time by herself, started to poke you with her nose if she wasn’t getting enough attention and independently decided to join the teeth brushing queue. After the pain subsided Isla stopped panting and would have wanted to go further than the usual few meters outdoors, if only that would have been allowed so soon. Still she walks crossing her front legs one over another and loses her balance while doing her business, but not in any other situation really.

When comparing to a video taken in July, one doesn’t have to ponder any longer. Without exaggerating I myself must have watched this for several hundred times by now, so immensely happy for Isla this sight gets me. So well deserved, my love! 

0 kommenttia