Mitä meille kuuluu?

12/21/2016

Ihan pian on taas aika vuosipostauksen, joten ennen sitä voisi olla paikallaan kertoa, kuinka täällä voidaan juuri nyt. Allekirjoittaneella on aavistuksen paha tapa kirjoittaa etenkin silloin, kun sydän ei yksin kaikkea surua ja huolta kantaa jaksa sen sijaan, että jakaisi hetkistä myös niitä onnellisimpia, joten blogimme tuntuu kyntävän välistä turhankin syvissä ja hiljaisissa vesissä. Etenkin hiljaisissa, krhm. Mutta vaikka siis toisenlaisen vaikutelman saattaisikin saada, on näistä jälkimmäisiä enemmän eivätkä ne toivottavasti seuraavassa huomiotta jää.


Taiga on oma ihmeemme. Taigalla todettiin munuaisten vajaatoiminta huhtikuussa ja toukokuussa tämän kunto romahti niin rajusti, että olimmekin yllättäen saattohoitovaiheessa. En ole uskaltanut laskeakaan, en ääneen sanoa, jottei aikamme yhdessä sittenkin päättyisi, mutta seitsemän kuukautta myöhemmin olemme yhä tässä. Päivä kerrallaan, aina vain päivä kerrallaan, mutta olemme yhä tässä. Kahdesti ehdin jo päättää, varata sen viimeisen lääkäriajan ja kahdesti sain sen peruakin, sillä vastoin kaikkia todennäköisyyksiä Taigan kunto lähti kohenemaan. Aikansa Taiga söi vain tonnikalaa, mutta söi, ihan itse ja sehän riitti. Vähä vähältä ruokahalunsa parani ja lääkkeitä, joita oltiin uskallettu ostaa vain liuska kerrallaan, alettiin toiveikkaasti ostaa kaksi. Tonnikalaan lisättiin ensin vähä vähältä munuaisten vajaatoiminnasta kärsivälle sopivaa erikoisruokaa, kunnes saatiin suhde kääntymään toisinpäin ja päästiin lopulta tonnikalasta kokonaan. Tätä nykyä Taiga syö erikoisruokaansa aivan uskomattomalla ruokahalulla, vähän kerrallaan kyllä, mutta useamman kymmenen kertaa päivässä. Taiga on yhä tässä.


Sagan veriarvot olivat huhtikuussa munuaisten osalta viitearvojen ylärajoilla, joten syksystä lähtien tämä on syönyt ruokansa puolet ja puolet-sekoituksena tavallista kuivaruokaa ja munuaisten vajaatoiminnasta kärsivälle tarkoitettua vastaavaa. Kokeilimme erikoisruokaa myös yksin, mutta koska painonsa ei näin pysynyt tarpeeksi korkealla, päädyimme sekoitukseen. Toivottavasti ensi vuonna 16 vuotta täyttävillä siskoksilla ikä alkaa näkyä hienoisena höpsähtämisenä, heille epätyypillisenä rohkeutena ja riehakkuutena. Taiga juoksee harva se päivä häntä pystyssä huoneesta toiseen ja katonrajan hyllyjä ympäri siinä, missä Saga saattaa kiivetä jopa vieraiden olkapäille, eikä poikia pelkää enää kumpikaan. Ikävänä, vaikka ei heitä itseään haittaavana vaivana molemmilla on ikään kuuluvaa ja pienimuotoista, joskin kissoilla ilmeisesti melko harvinaista unissaan alleen laskemista. Koska molemmat syövät niin usein kuin tahtovat ja saavat ruokansa pyytämällä, eletään meillä (satunnaisen pyykkäämisen lisäksi) myös jatkuvan käskytyksensä alla. Varsin määrätietoisen ja äänekkään, aika ajoin rasittavankin, mutta ennen kaikkea mieltä lämmittävän herttaisen käskytyksensä alla.


Usva on oireillut vatsansa ja takajalkojensa sisäpuolten karvattomaksi nuolemisen kanssa satunnaisesta ja lievästä todella ärhäkäksi vuoden loppua kohden. Eläinlääkärissä olemme tämän takia käyneet niin usein, ettei täysin pysytä enää edes laskuissa. Omassa eläinlääkärissämme otettiin allergiaverikoe ja Felinassa veri-, teippi-, karva-, ja raapenäytteet. Allergiaverikokeesta ja iholtaan ei löytynyt mitään, mutta verensä eosinofiiliset valkosolut olivat koholla (joka on kuulemma tyypillistä allergisissa sairauksissa) ja virtsa tällä oli laimeaa ja veristä, jonka vuoksi epäiltyjen listalle kirjattiin myös kivuliaan virtsarakon oireyhtymä ja munuaisongelmat, mutta ainakaan virtsaamisen kanssa ei ole ollut minkäänlaista oireilua itsessään. Vatsaontelon laajaa ultraa suositeltiin, koska tuo nuoleminen voisi liittyä myös sisäelinkipuun, mutta sitä ennen otetaan kolmen perättäisen päivän virtsanäytteet ja katsotaan, mitä niistä selviää. Koska epäilys allergiasta on vaikuttanut todennäköisimmältä, eikä ruoka-aineita voida verikokeella testata, on Usvalle koetettu löytää myös sopivaa eliminaatiodieettiä hypoallergeenisista erikoisruoista aina kenguruihin asti, toistaiseksi tuloksetta. Yksi maistuu pari päivää, toinen ei ollenkaan, kolmas saa pahoinvoimaan. Etsintä siis jatkuu.


Mithralla oli huhtikuun hammashuollon yhteydessä verensokeri hieman koholla, jonka syynä voisi olla myös diabetes, mutta joksi kotona tehdyn virtsatestin jälkeen todettiin vain stressi. Muutoin siis läpeensä terve ja sen puolesta elämästä vahvasti kiinni pitävä Mithra kuitenkin yllätti pari päivää sitten meinatessaan ihan toden teolla tukehtua kivipiiraan. Tiedossa on, että tämä pitää kivipiirasta niin kovin, ettei malttaisi tarpeeksi ennen nielemistä pureskella, joten leikataan valmiiksi pieniksi, mutta silti. Säikähdyksellä selvittiin, molemmat. Ei ihan pienellä kuitenkaan, sillä kun henkensä salvannutta kissaa on joutunut heilauttamaan useamman kerran lattiaa kohti ja vetämään ruoat ulos vaahtoavasta suustaan, suhtautuu tämä jatkossa koko ruokailutilanteeseen hieman varauksella, eikä ihme.


Isla tuntuu ottaneen hieman takapakkia lokakuusta viettäen taas valtaosan päivistään nukkuen, tahtomatta ottaa askeltakaan ulos. Mitä toisia galgoihmisiä on kuunteleminen, tätä taitaa kuitenkin olla liikkeellä, joten vaikka meillä galgot ovat tavallisesti talvista tykänneet, ei niin välttämättä ole Islan laita. Sade tätä ei haittaa, mutta kylmyys on tieten asia erikseen, jäästä puhumattakaan, sillä jo ennestään tasapaino-ongelmien kanssa painineelle moisen alustan kohtaaminen on varsin ymmärrettävästi vaikeaa. Toivotaan siis leutoa ja lumista lopputalvea, jotta saadaan Islakin talveen vielä ihastumaan ja selvitellään, ettei liikkumishaluttomuutensa takana ole muuta.


             

Hupenevasta joukostamme Mitmit, Tehanu, Nia, Vanja ja Tan ovat heitä, joista ei juuri kerrottavaa ole, kuin se ihanan yksinkertainen: ovat kaikki terveitä ja voivat hyvin. Vaan Nimdan, jonka iän näkymisestä vain raitojensa hupenemisena kirjoitin vasta toukokuussa, tuntuu kuin varkain aika ottaneen kiinni. Luulen, ettei tämä juuri enää paljoa näe, eikä kuulonsakaan ole entisellään. Maaliskuun rokotusten yhteydessä Nimdalta löydettiin sivuääni, niin hiljaista suhinaa, että kuukautta myöhemmin sitä saatiin etsimällä etsiä ennen hammashuollon anestesiaa. Ei mitään vakavaa siis. Tai toivottavasti ehkä sittenkin, sillä vaihtoehto oireilulleen nyt olisi sitäkin ikävämpi. Tästä lisää seuraavassa.

             

/ How are we? It’s time to do a summary of the past year soon, so I thought it might be a good idea to tell how we’re doing at the moment before that. Yours truly has a bit of a bad habit of writing especially when all the sorrow and worrying gets too much to bear alone instead of sharing the happier moments also, so at times our blog seems to wade through waters too deep and silent. Especially silent, krhm. But even though this might come off as being all there is, there must be more of the latter and I’m hoping those won’t get overlooked here.

Taiga is our own miracle. She was diagnosed with chronic kidney failure in April which progressed from minor to severe by June and in an instant she went from our healthy 15-year-old to being in the palliative care phase. I haven’t dared to count, to say it out loud so our time wouldn’t be at it’s end after all, but seven months later we are still here. One day at a time, always just one day at a time, but we are still here. Twice I already decided it was time to let go and reserved that last vet’s appointment for her and twice I got to cancel it also, when against all odds her condition started improving. For a while tuna was the only thing she ate, but the fact that she was eating at all was enough. Little by little her appetite got better and the meds we had had the courage to buy only one slip at a time we, filled with cautious hope, started buying two. Slowly we managed the switch from tuna to a diet specifically meant for cats with chronic kidney failure and nowadays Taiga eats her food with an enormous appetite. In small portions, yes, but several times a day. Taiga is still here.

According to Saga's blood work that was done in April the results were a little on the high side with her kidneys, so with her sister’s condition in mind we started feeding her a fifty-fifty mix of the food she’s used to and the kind meant for cats with chronic kidney failure in September. We did try the special diet alone also, but since her weight started dropping, half and half is what we ended up with. The sisters who will hopefully both turn 16 next year have started to go a little senile, acting more courageously and rambunctiously than usual. It is now a thing, seeing Taiga running from room to room and one shelf to another with her tail held high while Saga might climb on shoulders of even those not part of our family and neither of them is no longer scared of the boys. Unpleasant, but not something that would bother themselves, they have also, let’s say, started to leak a little while sleeping which even though seems to be rare with cats, comes with age. As both of them eat as much and as often as they want and get their food by asking for it we are living (in addition to the occasional laundering) under their command. Quite assertive and loud, even tiring at times, but heartwarmingly endearing command more than anything else.

Usva has been acting up with her stomach and hind legs, licking them hairless which has gone from occasional and mild to almost constant and quite severe by the end of the year. With this issue we’ve seen the vet so many times I’ve lost count, but to no avail. Our own vet tested her blood for allergies and an entire examination was done to her blood, tape, hair and scrape samples at the cat clinic Felina. Nothing was found in the allergy test or on her skin, but in her blood she had high levels of eosinophils (a type of white blood cells, which is common with allergies we were told) and her urine was diluted and bloody, adding bladder and kidney problems on the list of possible causes, but at least with peeing she has had no visible issues. An extensive ultrasound of her abdomen was recommended, because visceral pain could also be linked to the licking but before that we’ll be taking a three-day urine test and seeing what that’ll tell us. Because the suspicion of an allergy of some sort has seemed most likely, we have also been trying to get her on an elimination diet, that to no avail yet either. We’ve tried everything from hypoallergenic foods to kangaroos, but some she’ll eat for a day, some not at all and some will make her sick. And so the search continues.

Mithra had his blood sugar levels slightly elevated when seeing the dentist in April which could be caused by diabetes but after testing his urine back at home turned out to be just stress. So otherwise completely healthy and holding on to life strong Mithra did give us a serious scare a couple of days ago by almost choking on his bite of gizzard. It is known that he likes this so much that he lacks the patience to chew before swallowing, so we do cut it into tiny pieces, but still. Luckily this ended up being just a scare for both of us, but not a small one since when you’ve had to swing your cat towards the floor a few times and pull food out from his foaming mouth, he will take a cautious attitude towards eating at all and no wonder.

Isla seems to have taken a few steps backwards from October spending most of her days sleeping, not wanting to take a step outside. Listening to what other folks with galgos have to say though this might be something that’s going on more widely and even though our galgos have usually liked their winters, it’s not automatically so with Isla also. Rain she doesn’t mind, but cold weather is a thing completely different, not to mention ice, since when you’ve got balance issues to start with confronting that can understandably be challenging. So we’re hoping the rest of this winter will be gentle and snowy, so we can get Isla into loving the winters too and will further examine what might be the cause behind her unwillingness to move if this isn’t it.

From our family growing smaller Mitmit, Tehanu, Nia, Vanja and Tan are those of which not much else can be told other than the delightfully simple: they are all healthy and doing well. But Nimda, who’s age showing only with stripes lost I just wrote about in May, time seems to have catched up in silence. I wonder if she sees much anymore and I think her hearing is far and getting further from what it used to be. In March a minor murmur was discovered in hear heart, so quiet that a month later it had to be searched and searched to be heard at all before anesthesia at the dentist. So nothing serious. Or hopefully maybe after all, since the alternative to her symptoms right now would be far more awful. More on this next.

2 kommenttia

  1. Jutun alku sai muistoja mieleen. Näin meillä mentiin seitsemästä vuodesta 11 ikävuoteen Ellin kanssa <3 Monia takaiskuja tuli ja usein niistä noustiin. Upeassa iässä tuo kissakaksikko. Ihanaa joulun odotusta teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinne myös! Ja voi Elliä. ♡ Seitsemästä yhteentoista on kyllä jo melkoinen saavutus!

      Poista