Nimda 20.04.04 – 26.12.16

12/26/2016

En tiedä kuinka tämän kertoa, kun sanoista jokainen tuntuu takertuvan kurkkuun. Nimdaa ei enää ole. Mikä kamala, kamala lause. Sydänlääkityksestä ei ollut avuksi, vaan joulun ikuisuudelta tuntunut päivä toisensa perään sai olonsa aina edellistä vaikeammaksi. Hengittäminen ei ollut mahdotonta, mutta tavallista työläämpää kuitenkin, eikä ruoka meinannut maistua lainkaan. Nimda, herkkä kun on, oli niin surkeana, että sydämeen sattui tätä katsoa.

”Pidät minusta kiinni, minä palelen. Koetat hymyillä, minä jaksa en. Vielä eilen vannoin,
en usko kuolemaan. Tänään sitä pelkään. Minä pyydän, pyydän lisää aikaa.”

Valvoin yön, jotta aikaa olisi enemmän. Nimda oli vierellä, Isla toisella puolellaan. Viimeiset pari tuntia nukuttiin, saman peiton alla kylki kyljessä niin kuin aina, kuin mikään ei olisi toisin. Yö ei onneksi ollut Nimdalle kohtuuttoman vaikea, eikä hengittäminen sylissä sen hankalampaa, kun Linnunmäkeen kahdeksi ajettiin. Juhani suukotti tätä lähtiessä otsalle ja itkin Nimdalta salaa. Mokoman En elä talven yli soi taustalla, kun kiedoin tämän vilttiin ja vedin tiukasti syliini. Oli joulukuuksi lämmin päivä, ei lunta missään ja aurinko paistoi kauniisti kuin keväällä. Ohikiitävän hetken ajatuksissa kävi, että entä jos sittenkin tulisimme vielä kotiin.

”Sormet sormien lomaan, niin hyvä on. En huomaa kosketusta, olen tunnoton. Tämä
tovi on kaunis, ja viimeinen. Juuri sitä pelkään. Minä anon, anon lisää aikaa.”

Päivystävä eläinlääkäri sattui olemaan sama kuin Midirillä viisi kuukautta sitten, joten Juhani nimesi tämän Linnunmäen viikatemieheksi, joka katsoi nyt Nimdan röntgenkuvaa puhelimeni näytöltä ja totesi keuhkoissa olevan nesteen lisäksi useammankin etäpesäkkeen. Tämä oletti Nimdan saaneen sydänlääkkeen lisäksi nesteenpoistolääkkeet ja olisi näillä voinut päivän pari pitkittää, antaa lisää aikaa. Meille oli kuitenkin itsestäänselvää, että Nimda päästettäisiin pois, että kurjan olonsa ei annettaisi jatkua enää hetkeäkään enempää, kunhan eläinlääkäri olisi kanssani samaa mieltä, joten näin tehtiin. Suukotin suukottamistani, kehuin hienoksi tytöksi ja kerroin tälle, kuinka kovasti rakastan. Ja niin Nimda oli poissa. Maailma, se oli sietämättömän hiljaa ja myrskysi yhtä aikaa.

”Tiedän en näe kevättä, en jaksa talven yli. Tahdon vain hetken lämpöä, hetken sylissäsi. En mieli
mitään sen enempää, vain yhden kauniin muiston. En tule näkemään kevättä, en elä talven yli.”

Kotiin palatessa, Nimdan takki ja panta käsissäni olin ääneen asti ihmetellä, missä tämä on, miksei tule ovelle vastaan. Tämä kaikki tuntuu niin epätodelliselta, niin pohjattoman epätodelliselta. Kuin osa minusta olisi poissa, eikä millään olisi enää mitään merkitystä. Heitä, joita Nimdasta on kiittäminen, sydämestäni kiitin. Kiitin elämäni koirasta, siitä kaikista rakkaimmasta, jota ilman emme olisi tässä. Jota ilman emme osaa olla tässä. Aikaa, sitä tuntuu aina olevan loputtomasti, kunnes sitä ei ole lainkaan.

”Vaikka tapasin sinut, sitä kadu en. Pienikin tuokio kanssasi on, korvaamaton. Olisin tahtonut 
tietää, sinusta enemmän. Jossain päätettiin toisin. Minä vaadin, vaadin lisää aikaa.”


/ I don’t know how to say this, when every word seems to get stuck in my throat. Nimda is no more. What an awful, awful sentence that is. The heart medication ended up being no help at all and with one never-ending day of Christmas after another her condition got worse. Her breathing wasn’t impossible, but more arduous than usual still, and her appetite was almost completely gone. Nimda, the sensitive being she is, was so miserable, that it hurt my heart to see her like this.

I stayed up the entire night, so there would be more time. Nimda was right beside me, Isla on her other side. The last couple of hours we slept, under the same blanket as close to each other as we could as we always do, like nothing was amiss. Luckily the night wasn’t unreasonably tough for Nimda and her breathing no more difficult in my arms when we drove to Linnunmäki around two. Juhani gave her a kiss on her forehead when we left and I cried in secret so she wouldn’t notice. Mokoma’s En elä talven yli was playing, when I wrapped her in a blanket and held her tight. It was a warm day for December, no snow to be seen and the sun shining like it would have been spring already. For a fleeting moment a thought passed my mind of possibly coming back home with her after all.

The vet on call happened to be the same Midir had five months ago, so Juhani named him the Grim Reaper of Linnunmäki, who was now looking at Nimda’s X-ray on the screen of my phone and stating that in addition to the fluid buildup there was visible cancer metastasis in her lungs. He assumed that she had already been given medication to reduce the fluid buildup in addition to the basic heart medication and could have given us a couple of days more with such. For us it was a given however, that we would let her go, that she wouldn’t have to endure any more pain a moment longer, as long as the vet would agree with me, and so we did. I kissed and I kissed her, I praised her for being the amazing girl she was and I told her how very much I love her. And like that, she was gone. World, it was excruciatingly quiet and stormed at the same time.

When I got back home with Nimda’s coat and collar still in my hands I came close to wondering out loud where she was, why wasn’t she there. All this feels so unreal, so infinitely unreal. Like a part of me would be gone, and nothing would no longer matter. Those who I can thank for having Nimda, I sincerely thanked. I thanked them for the dog of my life, the one loved above everyone else, the one we wouldn’t be here without. The one we don’t know how to be without. Time, it always seems endless, until there is none left.

3 kommenttia