Miksi Meksikoon?

1/28/2017


Kun lähtökohtana on kaksi ihmistä, joilla molemmilla on oma elämänsä perheineen, töineen ynnä muine velvollisuuksineen vajaan 10 000 kilometrin päässä toisistaan, ei toisen näkeminen ja ajan yhdessä viettäminen ole millään tapaa itsestäänselvyys. Pahimmillaan tämän järjestäminen käytännössä voi viedä lähemmäs 12 vuotta, mutta on toisaalta toteutuessaan toki sitäkin erityisempää.

Yksi rakkaimmista ystävistäni asuu Meksikossa ja vaikka videoiden välityksellä näemme toisiamme useinkin, ehdimme molemmat mennä tahoillamme naimisiin ja toinen perustaa kokonaisen kolmilapsisen perheen sinä aikana, jona vasta haaveiltiin kasvotusten tapaamisesta. Eittämättä meistä kumpikin tahtoi yhtä lailla matkustaa toisen luokse, nähdä toisen maan ja oppia kielen, mutta aina oli jotain akuutimpaa, joka vei huomion. Tärkeämpää en voi sanoa, sillä mikä loppujen lopuksi on tärkeämpää kuin he, joista eniten välittää?


Midirin menettäminen herätti ymmärtämään kuinka rajallista aika voi olla, pelkäämään sen loppumista ja tekemään kaikkia niitä asioita, joille sitä on ajatellut olevan loputtomiin. Joku viisaampi on ihmetellyt, miksei meistä, joilla kaikilla on vain yksi elämä elettävänään, ole jokainen juoksemassa kohti villeimpiä unelmiaan kuin olisi tulessa, mikä onkin varsin validi kysymys. Juossut en, kun välissä kuitenkin on muutama kilometri Atlantin valtamerta, mutta lensin, puoli vuotta siitä hetkestä lensin Meksikoon ja tapasin ystävän, joka olisi pitänyt tavata jo vuosia sitten. Halasin lujasti ja tein niin joka aamu ja ilta tuon luonaan viettämäni viikon aikana, sillä en hetkeksikään unohtanut, miten erityislaatuista tämä on. Olla tässä hetkessä, samassa ajassa, paikassa ja viimein myös tilassa kaksin, me molemmat.

             

Tuo viikko Meksikossa oli juuri sitä mitä olettaa saattoikin, uskomaton. Ja silti niin paljon enemmän. Ikävä oli jo ennen, kuin ehdittiin varsinaisesti edes erota ja välimatka tuntui yksin ajatuksen tasolla suuremmalta, kuin se on välillämme koskaan ollut. En tahtonut lähteä, en palata kotiin, vaikka sielläkin niin paljon odotti. Olin jättämässä toiseen maahan ystävän, entistäkin tärkeämmän ja tämän lisäksi kokonaisen perheen, joka tässä kohtaa tuntui jo kuin omalta. Lupasimme toisillemme näkevämme toisen kerran, useammin, pian, sillä meillä kaikilla on vain yksi elämä ja siinä he, joista välitämme, tärkeämpää kuin mikään muu.

Mutta niin, kahdeksan Meksikossa vietetyn päivän jälkeen kerrottavaa riittänee enemmänkin, joten jatkoa seuraa.


/ When the starting point is two friends who both have their own lives with families, jobs and other such responsibilities based nearly 10 000 kilometers away from each other, seeing one another and spending time together is in no way a given. At its worst making that happen in practice could take closer to 12 years, but is also even more special when it really does so, for sure.

One of my dearest friends lives in Mexico and even though we do see each other in video format quite often even, we both managed to get married at our own ends and one start up an entire family of three children during the time we only dreamt of meeting in person. No doubt both of us wanted to travel and meet the other, see their country and learn their language equally as much, but there was always something more urgent requiring attention. More important I can’t say, since what in the end is more important than the ones we care for the most?

Losing Midir awakened me to understand how limited time can be, to fear it ending too soon and to do all the things for which I’ve thought there to be endless amounts of it. Someone wiser than me has wondered, why we who all have but one life aren’t running like we’re on fire towards our wildest dreams and what a valid question that is. I did not run, as there are a few kilometers of the Atlantic Ocean between us after all, but flew instead, six months from that moment in time I flew to Mexico and met a friend I should have met years ago already. I hugged him tight and did so every time we met and parted during that week I spent with him because not for a moment did I forget how unbelievably precious this was. To be in this moment, finally sharing the same time and space the two of us, together.

That week in Mexico was exactly what one could have expected, unbelievable. And yet so much more. I was missing him even before we really did go our separate ways and the distance between us felt greater than it never actually has been. I didn’t want to go, to return home no matter how much awaited me there also. I was leaving a friend in another country, more important to me than ever and in addition to him an entire family, who by this point felt almost like my own. We promised each other we’d see again, more often, soon, since all of us have just this one life and in it those we care for are more important than anything else.

But yeah, after eight days in Mexico there will sure be lots more to share, so stay tuned!

2 kommenttia

  1. Ihanaa päästä katselemaan kuvia ja lukemaan juttuja Meksikosta!

    Elämä on tässä ja nyt. Se on joitain, mikä pitäisi muistaa joka päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on. Ja miten kiva kuulla, että myös Meksiko-aiheisille postauksille riittää kiinnostusta. :)

      Poista