On aika päästää irti

6/18/2017

Vetää jokseenkin sanattomaksi olla taas kirjoittamassa tällaisesta aiheesta, olla taas jakamassa huonoja uutisia, mutta kun ajatus ei juuri muuhunkaan osaa keskittyä, yritän silti.

Isla ei voi hyvin. Ei leikkauksensa turha ollut, kyllä sillä kivuista vapaata, aktiivisempaa elämää useampi kuukausi saatiin, mutta ei vuosia, niin kuin varovaisesti taisin mielessäni toivoa. Vointinsa lähti melko pian takaisin laskuun ja vaikka Saoirsen tulo sai tämän piristymään, särkyy sydämeni joka ikinen kerta, kun Isla parhaansa tämän perään yrittää jaksaa juosta siihen kuitenkaan kykenemättä. Joka ikinen kerta, kun näen tämän uneksivan juoksemisesta tai makaavan pedillään silmät auki, vain odottaen ajan kuluvan. Ei tämä elämää ole, ei etenkään vinttikoiran.

Valmiiksi epävarmoin askelin kulkevalle Islalle talvi oli sanalla sanoen vaikea, joten keskellä kylmimpiä ja jäisimpiä kuukausia lupasin tälle, että toista ei tarvitse enää jaksaa. Mutta kesästä, Islan ensimmäisestä Suomessa, kotona, siitä tekisimme yhdessä parhaan mahdollisen. Kesällä jalkansa kantaisivat paremmin, olo ilman vaatteita olisi kevyt, aurinko lämmittäisi ja kulkureittiemme varrella tuoksuisivat rusakot.

Kevät ennen sitä toi kuitenkin mukanaan nisäkasvaimet, jotka levisivät Islan valmiiksi heikossa kehossa kulovalkean lailla. Koska liikkumisensa oli jälleen vaikeutunut ja juoksemisensa jääneet, emme edes harkinneet leikkausta ennen kipulääkekokeilua, emme ennen kuin tietäisimme, onko lähtötilanteessaan enää mitään pelastettavaa. Välilevytyräleikkauksen viemä epävarmuus siitä, elääkö Isla elämänsä onnellisinta aikaa nyt palasi mukanaan epäilys siitä, teemmekö kanssaan enää oikein. Eikä Isla lopulta kipulääkkeillä ehtinyt kuukauttakaan olla, kun ruokahalunsa alkoi laskea ja lihasmassansa olla niin olematonta, että tämä näytti seisovan enemmän luittensa kuin lihastensa varassa.


Eläinlääkäriin jouduimme vasta virtsatietulehduksesta toipuneen Islan kanssa jälleen, kun muutaman päivän tärissyt vasen etujalkansa turposi kainaloa myöten tai sieltä alkaen keskiviikkoyön aikana kauttaaltaan, eikä kävelemisestä luonnollisesti meinannut tulla enää mitään. Jalasta ei tälle ulkoisesti löytynyt syytä, joten todennäköisintä lienee, että aivan tuon kainalonsa vieressä oleva kasvain on levinnyt imusolmukkeisiin. Eläinlääkärimme olisi päästänyt Islan pois samoin tein, johon olimme toki varautuneetkin, mutta Isla itse oli kauhuissaan ja jos suinkin mahdollista, tahtoisimme tämän tapahtuvan ennemmin kotona, omalla pedillään, ilman pelkoa vieraasta paikasta ja vasta sen jälkeen, kun olisimme myös yhdistykselle ehtineet tiedon saada. Palasimme siis kotiin uuden antibioottikuurin ja tulehduskipulääkkeiden kanssa, mutta vaikka turvotus vaikutti ensin hellittävän, ei se niin sittenkään taida tehdä.

Onhan Islalla toki ikääkin, kuka lopulta tietää kuinka paljon. Vastapainoksi kaikelle sille, mitä entisessä elämässään on kokenut, olisin toivonut voivamme antaa hänelle niin paljon enemmän, mutta pelkään, että on aika luovuttaa. Jos ei sellaista paikkaa olekaan, jossa pystyy taas juoksemaan, niin laittaa ainakin loppu tälle todellisuudelle, jossa hän on oman kehonsa vanki. Alueellamme kotikäyntejä tekevän eläinlääkärin ensimmäinen vapaa aika meni torstaille asti, joten toivotaan Islan sinne vielä jaksavan, mutta ollaan tieten jatkuvasti valmiuksissa menemään klinikalle jo aiemmin, jos pakko on.

Yhdistyksen väelle tahdon osoittaa sydämestäni kiitoksen siitä, että Isla luoksemme luotettiin ja Scoobylle siitä, että hänelle tämä mahdollisuus elämään annettiin. Olen pahoillani, ettemme pystyneet parempaan. Vaikka tämä vuosi kanssaan on ollut monella tapaa rankka, en päivääkään vaihtaisi pois. Hän on meille niin kovin, kovin rakas.


It's time to let go / I am somewhat at a loss for words having to write about a subject like this, having to share bad news yet again, but since I can’t really focus on anything else right now either, I’ll try anyway.

Isla is not doing well. Her surgery wasn’t for nothing, she did get a pain-free and more active life for several months, but not years, as I might have cautiously hoped for. Her condition started deteriorating pretty soon after and even though the arrival of Saoirse cheered her up a bit, it breaks my heart every single time Isla tries her very best to run after her without really being able to. Every single time, when I see her running in her sleep or laying on her bed with her eyes open, just waiting for time to pass. This is no life, especially not for a sighthound.

Winter was a difficult time for Isla, who is unsteady with her steps even without the outdoors turning into a skating rink so in the middle of the coldest and iciest of months I promised her, that it would be the only one she would have to last through. But summer, her first in Finland, at home, that we would make the best one possible together. In the summer her legs would carry her easier, she’d feel lighter without her clothes, the days would be warm and sunny and there would be bunnies sharing her paths again.

Spring before that however ended up bringing with it mammary gland tumors that spread like wildfire in Isla’s already frail body. Because she was having trouble moving again and couldn’t run at all, we weren’t even considering an operation on them before trying out a new set of painkillers, not before we would know if there was anything there we could still save. Before the operation on her spinal disc hernia we were wondering if she was living the happiest time of her life with us and now all that came back with an additional uncertainty on whether we were doing the right thing with her at all. And sure enough, in the end she didn’t get to be on those painkillers for even one whole month before she started losing her appetite and muscle mass so much so that it seemed like she’d be standing more on her bones than muscles.

We went to see the vet again right after Isla had gotten over a urinary tract infection when her left front leg that had trembled slightly for a few days swelled up all over along with or starting from her armpit during Wednesday night, obviously making her walking near impossible. There was no external reason to be found on the leg, so the most likely conclusion is that the tumor that’s right next to that armpit has spread to her lymph nodes. Our vet would have let her go right there and then, which we had prepared ourselves for as well, but Isla herself was terrified and if in any way it would be possible, we’d prefer this to go down at home, on her own bed, without the fear of being in an unfamiliar place and only after we would have had the time to tell her organization as well. So with that we returned home with a new round of antibiotics and anti-inflammatory pain meds, but even though it first seemed like the swelling would be going down, I don’t think it really is.

Of course she has several years on her too and no one really knows how many. To counterbalance all the misery she has experienced in her past life I would have hoped to be able to give her so much more than we got to, but I’m afraid it’s now time to give up and let her go. Even if there’s no such place where she could run again, then at least end this existence where she is a prisoner in her own body. The first available time the vet making house calls here had was all the way on Thursday, so we’re hoping she’ll last that far, but if not we’re of course alert and ready to take her to the clinic sooner if we must.

To everyone in the organization we adopted her through I want to express the deepest of gratitude for trusting Isla with us in the first place and to Scooby for giving her this second chance at life. I am so sorry we couldn't do better. Even though this year with her has been rough in so many ways, I wouldn’t change a thing, give up a single day. She is so very, very loved by all of us.

8 kommenttia

  1. Sydän särkyi täälläkin, voi miten surullista. Rakkauden täyteisiä viimeisiä yhteisiä päiviä, Isla oli onnekas kun teidät sai perheekseen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Onnekkaita oltiin molemmat. ♡

      Poista
  2. Uskomattoman rohkeita ja sydämellisiä olette kun lähdette avoimina tälläiseen vaikka tietäen, että sydän saattaa särkyä nopeampaa kuin haluaisikaan. Voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, voi miten kauniisti sanottu. ♡ Kai meissä masokistin vikaa on.

      Poista
  3. Voi itku! Jaksamista teille kaikille. :(

    VastaaPoista